SINIKKA RÄIKE

 

SBR

 

Täällä pohjantähden alla...

SINIKKA RAIKKEEN 60-VUOTISJUHLANÄYTTELY

 

Porin taidemuseossa
 
14.12.1985-12.1.1986

 

 

Seuraavassa, osittain lyhennetyssä Porin taidemuseossa 17. 10. 1985 nauhoitetussa haastattelussa taiteilija Sinikka Räike ja hänen miehensä professori taiteilija Kauko Räike keskustelevat Sinikka Räikkeen tuotannosta ja kuvataiteellisesta kehityksestä.

S = Sinikka Räike K = Kauko Räike H = Haastattelija

 

K: Sinikan isä oli taitava seppä. Kuvataiteisiin Sinikalla ilmeisesti ei ole ollut mitään "elitististä" vetoapua. Kuitenkin minusta tuntuu, että talonpoikainen kulttuuri on paras pohja ponnistaa. Sehän itse asiassa on ainoa kulttuurimuoto, joka meillä Suomessa on ollut.

S: Luulen kyllä, että meillä kotonakin piirrettiin — mitä aikaa oli. Paljon sitä ei kuitenkaan ollut, sillä työ oli ensimmäinen. Työtä oli enemmän kuin aikaa.

H: Miten vanhempasi suhtautuivat kuvataiteisiin ja kuva­taiteilijan ammattiin?

K: Tuskinpa edes huomasivat, mitä Sinikka salaa teki. Hän kun on flikka, niin ilmeisesti ei siitäkään tullut hätää, että hän ei saa kunnon ammattia. Sinikan kohdalla kuvataide alkoi siitä, että hän ryhtyi tekemään hattuja.

S: Ensimmäisen veistokseni tein silloin kun muovailin hattupukkini.

K: Sinikalla oli Kankaanpäässä pitkän aikaa muotiliike, jossa hän muovasi hattuja. Hän oli siihen aikaan Pariisin pahin kilpailija.

S: Silloin vasta kiirettä oli. Muotiliikkeen aika oli niin mielenkiintoinen, että siitä saisi hyvän romaanin. Vuonna 1952 kävin Helsingissä modistikurssin ja liikkeen ajan minulle tuli Pariisista kaksi muotilehteä.

K: Les Chapeaux. Minäkin olin yhteen aikaan hattuedustajana. Monta hauskaa reissua teimme Pohjan­maalle hattuja myymään.

S: Enää en perustaisi hattuliikettä. Se oli mm. esteenä opintojen jatkamiselle taideteollisuusopistossa.

Taideteollisen oppilaitoksen kanssa kävi sillä tavalla, että olin syksyllä 1957 päässyt opiskelemaan kuvanveistoa. Kankaanpäässä minulla oli muotiliikkeessä apulainen, jolle lähetin tavaraa - ruokatunneilla kävin hattutehtaassa saadakseni materiaalia.

Kuvanveiston pääopettajana oli siihen aikaan Emil Filen, jonka mielipiteenä oli, että kotona minulla olisi ollut parempi opettaja. Opinnoille jouduin kuitenkin pyytämään siirtoa, joka myös hyväksyttiin. Lähtiessäni jätin koululle kaikki työt ja luonnokset sekä työvälineet: harpin, viivottimen...

K: ... ja piirustuslaudan. Monta kertaa olet harmitellut, että sinne ne meni.

S: Minulla oli koulussa lukollinen laatikko, jossa kuvittelin tavaroiden säilyvän. Seuraavana vuonna kun palasin Helsinkiin pyysin jälleen siirtoa opinnoille. Myös tällä kertaa se hyväksyttiin. Kaikki työni ja työvälineeni olivat kuitenkin sillä välillä hävinneet.

Liikehuoneistooni Kankaanpäässä minulla oli viiden vuoden vuokrasopimus enkä saanut sanottua sitä irti. Kun en myöskään onnistunut myymään liikettäni niin palasin kiltisti Helsingistä takaisin Kankaanpäähän. Opinnot olivat ehtineet kestää vain syksystä jouluun.

Muotiliikkeen työllä oli selvät yhteydet muovailuun yleensä. Hattuja tehdessä oppi käsittelemään muotoa. Muoto, väri ja koristeen yhdistelmä... Herrasrouvat, Niin­salon varuskunnan upseerien rouvat vaativat aina, että hatun tuli olla minun tekemäni. Kahta samanlaista hattua ei saanut olla; paikkakunta oli niin pieni, että kaikki hatut saattoivat olla koolla samalla kertaa. Valmistajana olin vastuussa kaikista myymistäni hatuista, niiden mallista, muodoista ja väreistä. Muotiliikkeestä muodon ja värin ongelmat siirtyivät taiteelliseen toimintaan. Se harjaannutti silmää. Hattuliike kuitenkin jäi.

Minulla on elämässäni aina ollut niin kiire. Muotiliikkeen työn ohella minä jatkoin koko ajan edelleen muovailemista. Kolmanneksi tuli sitten taideteollinen. Minulla on ollut aina kolme työtä— se on vähän liikaa.

H: Teosluettelon mukaan sinä olit jo ennen koulua tehnyt muutamia töitä: Päällikköjä Filosofi, jota kutsutaan Snellmaniksi sekä Dinosaurus...

S: Vyötiäisen minä tein koulussa.

K: Teos Pelko on siltä ajalta. Koulun satoa on ilmeisesti myös veistos Torso — teosluetteloon sen valmistumisvuodeksi on merkitty vasta 1959, mutta ilmeisesti se kuitenkin on kouluajalta.

Siitä se sitten on lähtenyt. Alkuun työt ovat kaikki figureja, mutta vähitellen tuotanto alkaa olla yksinomaan abstraktia. Onko sitten kyse universaaleista tai paikallisemmista vaikutteista?

S: Jonkunlaisen rokotuksen kai olen saanut.

K: Teos Torso, esiintyy myös nimellä "riisuutuva", on vuodelta 1963. Ilmeisesti se jollain lailla on figuratiivisen sanoman päätepiste tuotannossasi? Myöhemmin et ole tehnyt juuri muita esittäviä töitä kuin nuo lintuaiheet: Linnut l, Linnut II ja Linnut III. Ne ovat hautakivitilaustöitä.

H: Miten tutulta tuntuu käsite "Kankaanpään kolonia"?

K: Kyllä käsite on hyvin tuttu; siihen aikaan puhuttiin Kankaanpään koloniasta lähes puolivirallisesti. En tiedä kuka nimen on keksinyt — vaikka olisi Enskastakin (Ensio Lamberg) lähtenyt. Minusta kuitenkin tuntuu, että nimitys on vielä vanhempi. Enska tuli Kankaanpäähän vasta vuonna 1957.

S: Vaikka olisit itse keksinyt.

H: Miten paljon Sinikan täysipäiväisen taiteilijanuran valintaan vaikutti se, että Kankaanpäästä oli muodostunut voimakas kuvataiteen keskus, jossa teidän molempien rooli oli huomattava?

K: Olisiko uranvalintaan vaikuttanut myös sellainen seikka, että minulla oli siihen aikaan jo sen verran töitä, ettei hattukauppaa enää välttämättä tarvittu.

S: Ei varmaankaan. Kyllä opiskelulla taideteollisessa opistossa oli merkityksensä. Kun tulin kotiin aloin muovailla yhä enemmän... Muotiliike tuli yhä suuremmaksi rasitukseksi. Kävi selväksi, että jompikumpi oli valittava ja minä tein tämän ratkaisun. Muotiliikkeen kanssa minä olin kuin seinää vasten.

Kankaanpään taidekoulun aloittamiseen vaikutti ratkaisevasti helsinkiläinen ystävämme lehtori Toini Lehtonen. Hän kävi meillä kylässä ja kannusti pyrkimään taidekouluun. Se oli niin innostavaa, että niin minä taidekouluun poksahdin. Aivan samalla lailla minä olin aloittanut myös muotiliikkeenkin — yöllä. Kukaan ei tiennyt mitään. Toinilla oli ratkaiseva vaikutus.

Värejä en ollut ennen taidekoulun vaihetta paletilla sekoittanut. Muistan miten Juhani Tarna sekoitti minulle ensimmäisen värin. Minä olen pitänyt Jussia sellaisena joka paikassa tarkkana miehenä. Kuitenkin kun hän pusersi väriä paletille minä aivan kauhistuin — piti tehdä pieni sekoitus — lopputuloksena oli kauhea läjä. Ajattelin, että toista kertaa en anna koskea — siitä lähtien olen sekoittanut värini itse.

K: Toinen seikka, jolle Sinikka vieläkin on allerginen on kuulakärkikynä. Jostain syystä Juhani elävänmallin piirustuksessa korjasi oppilaiden hiilipiirustuksia kuulakärkikynällä. Jos viiva kuitenkin sattui siirtymään paikaltaan niin kuulakärkikynän jälkeä ei saanut enää millään pois. Sinikka yritti aina työntää Jussin käteen hiiltä kun tämä ryhtyi hapuilemaan kynäänsä.

H: Juhani Tarna oli ollut Unto Pusan oppilaana. Mikä merkitys Pusan opetuksella oli Kankaanpään taidekoulun linjaan niinä vuosina kun Sinikka siellä opiskeli.

S: Kyllä minä Pusan töistä edelleen kovasti pidän. Pusan mahdollinen välillinen vaikutus oli kaikkien hyväksi...

K: Juhanin myötä Kankaanpäähän tulivat Pusan opetusmonisteet, jotka myöhemmin on julkaistu nimellä Plastillinen sommittelu ja Väri-Muoto-Tila. Juhanin opetuksessa harrastamat sommittelutehtävät pohjautuivat juuri noihin teoksiin. Sommittelukysymykset ovat oppilaille tärkeitä. Pusa on ollut Suomessa merkittävä taidekouluttaja.

S: Tämän Juhaniin oli tarttunut eräs Pusan usein viljelemä lause: kaikista hänen oppilaistaan tulee mestareita. Jussipa kerran lausahti, että minä olen parempi kuin Kauko. Juhani oli Pusaa aivan täynnä.

K: Ehkäpä se pitää paikkaansa.

S: Ei, se ei pidä paikkaansa. Minä olen sitä mieltä, että Kankaanpää olisi vielä kuokkamaata, jollei Kauko olisi sinne muuttanut.

H: Kun äsken Mustuimme tuotantoosi tarkastelemalla maalauksiasi dioina, niin olin huomaavinani, että melko useassa työssä näytti muodon ja/tai värin lähtökohta olevan luonnonhavainnoissa.

K: Ilmeisesti aina — ainakin tiedostamattoman tasolla — mielessä on joku luonnonkuva kun työhön ryhtyy. Mikäli tällaista ei kuitenkaan ole ollut, niin se syntyy viimeistään silloin kun teokselle ryhdytään antamaan nimeä.

S: Usein käy niin, että jo maalatessa minulla aivan kuin soi musiikki päässä... Mielessä pyörii se, mitä maalaami­sen aikana ajaa takaa — se mitä työllään haluaa sanoa. Jollain tavalla nimi voi olla jo valmiina.

K: Joissain tapauksissa nimi on tehtävä väkisin, jos sitä ei ole.

S: Minä työskentelin niin hitaasti, että useimmiten minulla on nimi työlle, ennen kuin ehdin saamaan sen valmiiksi. Maalaus ei synny yhtäkkiä. Monenlaisia ajatuksia ehtii käydä mielessä; osan niistä jo unohtaakin. Olenpa joskus kirjoittanut näitä ajatuksia muistiinkin, mutta kadotin paperin.

H: Missä määrin väri ja muoto ovat itseisarvo ja missä määrin niillä on symboliarvoa?

K: Jos minä asettuisin Sinikan asemaan. Minun käsityk­seni mukaan hänen maalauksissaan ei väriä ole ajateltu symboliksi jostakin; että keltainen olisi jonkun symboli tai sininen edustaisi jotain muuta. Keltainen on keltaista ja sininen on sinistä. Yleisiä käsityksiä tietysti ovat ajatukset, että aurinko on keltainen, taivas on sininen; lämmin on keltaista, punainen on hehkuvaa ja kiihkeätä... violetti on vanhapiikamainen...

H: Onko väreillä tämän tyyppinen tiedostettu tehtävä työskentelyprosessisi yhteydessä

S: Mahdollisesti, en voi sanoa asiaa varmasti...

K: Minun käsitykseni mukaan Sinikkaa on maalarina pidettävä lähinnä konkretistina.

Minulle on jäänyt mieleen, miten akateemikko Sam Vanni joskus Kankaanpäässä käydessään sanoi, että jättämällä jonkun värin pois maalauksesta synnyttää kaipauksen. Esimerkiksi, jos sinisessä taulussa ei ole kertaista väriä — sitähän ihminen ensimmäiseksi ehkä rupeaa kaipaamaan — niin keltainen löytyy taulun ympäriltä. Kun jätetään maalauksesta jokin väri pois niin tuolla poisjätetyllä värillä pelataan edelleen.

Jos nyt katsotaan tätä sinun tuotantoasi, niin teos Majakka vuodelta 1969 edustaa ehkä sitä, mitä sinä kouluaikoina teit; esillä olevista töistä se on ehkä myös kaikkein kirjavin.

 

Aika pian tulevat kuitenkin kaikki Sinikan tuotannolle ominaiset värit. Teos Auringonkylpy on keltainen, samoin Kotimetsä l...

 

Tässä on myös sarja maalauksia, jotka ovat luonteeltaan viileän punaisia verrattuna aikaisempiin, lämpimän hehkuviin (kiihkeän) punaisiin töihin. Esimerkiksi maalaus Ahdistus vuodelta 1973.

 

Näyttää siltä, että Sinikan maalaustuotannossa on sellainen piirre, että alkutuotannossa töissä on mukana useampia päävärejä. Vähitellen alkaa ilmestyä töitä, jotka ovat hallitsevasti keltaisia, sitten myös töitä, jotka ovat lähinnä punaisia tai sinisiä. Tällä hetkellä näyttää, että mitä pitemmälle mennään, sitä hallitsevammaksi tulee sininen väri.

 

Sinisistä maalauksista vuorostaan voidaan löytää kaksi päälinjaa, jotka muodostavat enemmistön tuotannossa. Ensin ovat työt, joissa sommitelma syntyy kolmioista ja toisaalta ovat maalaukset, joissa se rakentuu raidoille. Nämä raidat synnyttävät kineettisen liikkeen. Teos Sininen vibraatio vuodelta 1972 — sen kaukaa katsoen revontulimainen aaltoilu — on ehkä tämän jälkimmäisen ryhmän huipentuma.

 

Kolmas muotokategoria Sinikan tuotannossa löytyy esimerkiksi veistoksesta Riisuutuva (Torso) — siinä on kyseessä niin sanottu biologinen muoto. Se on muoto, jonka tuntee kourissaan. Siinä ei linjaalilla ole mitään tekemistä.

 

Merkillinen piirre Sinikan maalauksissa on tavallaan se, että niissä on väri niin merkittävässä asemassa; hänhän on oikeastaan kuvanveistäjä. Jos ajatellaan, että Sinikan töistä otettaisiin värit pois, niin eivätpä ne paljonkaan arvoisia olisi; työt toimivat aivan värin varassa.

 

Kuitenkin mustavalkoisia kuvia katsottuani lausuntoni tuntuu luvattoman hätiköidyltä. Myös mustavalkoinen valööri synnyttää maalauksissa selvän rytmin.

 

Vuosi 1973 oli valtava työvaihe Sinikalla - ennen kuin muutimme Jussilasta Salinketoon Raumalle. Muutto Jussilaan oli ilmeisesti ollut jonkinlainen vapautuminen... Orastamassa ollut luomisen tahto puhkesi pienessä kirjastohuoneessa aivan ryöppyyn.

S: Minä taisin aivan pensseli kädessä lähteä Kankaanpäästä...

H: Sinikan taiteeseen on ilmeisesti Kaukon persoonallisuudella ja taiteella — sekä suoraan yhteiselämän kautta että Kankaanpään taidekoulun opettajana ja johtajana — ollut voimakkaampi vaikutus kuin esimerkiksi Kankaanpäässä tai taideteollisuusopistossa Helsingissä annetulla opetuksella?

S: Siisti työskentely ja lopputulos on eräs Kaukolta omaksuttu piirre.

K: Vanhoja lehtileikkeitä selaillessani osui silmään kerran eräs haastattelu. Sinikka oli sanonut jollekin lehtimiehelle, että meille meinasi tulla perheriita veistoksen pinnasta. Hän oli struktuurin kannalla... Minä en ole muistanut sellaista ollenkaan — että niin pitkälle olisi menty.

Siihen aikaan meillä oli Suomessa tai sanotaan ainakin Helsingissä vallalla italialainen herkutteleva Marino Marinimainen siron herkkä pinnankäsittely.

S: Jotkut lehtimiehet näkivät minun töissäni noita italialaisia vaikutteita. Minä sanoin Kaukolle, että tee sellaista — siitä ihmiset pitävät. Minä en käsittänyt, että Kauko tarkoitti; taideteokseen olisi ennen kaikkea luotava muoto.

K: Minua ei ole mikään niin ärsyttänyt kuin tuo helsinkiläisten herkkyys. Jos jotain olen tuon naisen päähän yrittänyt iskeä niin sitä, että taiteellisuus — ARTISMI — on kaiken taiteen vihollinen.

S: Nolla nolla -hiomapaperilla olen työni käsitellyt.

K: Muistan, miten pikkupoikana näin taidehallissa näyttelyn, jossa oli esillä mm. Picassoja Braque. Piirustuksen opettajani Matti Varen sanoi, että ette te tätä varmasti nyt ymmärrä, mutta ehkäpä joku teistä joskus myöhemmin ymmärtää. (Näyttely "Nykyaikaista ranskalaista maalaustaidetta", Bonnard, Braque, Derain, Leger Laurencin, Masson, Matisse, Picasso, Rouault, Utrillo, Vuillard. Taidehalli 11.1.-31.1.1939).

Merkittävä näyttely oli myös Artekin järjestämä Klar Form. (Taidehallissa tammikuussa vuonna 1952 nimellä Pariisin nykytaidetta.) Näyttelyä katsoessani tapasin ystäväni taidemaalari Arvid Bromsin, joka sanoi minulle: "Mene polvilles maahan!" Taidehallin portaiden pielessä oli mustanpunainen Serge Poliakoffin maalaus.

S: Poliakoffin töiden pintavaikutelma taitaa olla tehty palettiveitsellä...

K: Hän panee kauniisti väriä päällekkäin märkänäkin. Asian ydin on siinä, että joka veitikka ei onnistu sitä tekemään vaan työt menevät mauttomuuksiin. Täytyy olla vähintään Poliakoff, että saa tehdä sellaisen työn. Jos otamme toisen esimerkin maailmantaiteesta: Marino Marini on hyvä veistäjä. Ilmeisesti myös hänelle sellainen pinnankäsittely on sallittua.

Constantin Brancusi taas jättää pinnan eheäksi. Jos olisi vaalit antaisin ääneni mieluummin Brancusille tai Jacques Lipschitzille kuin Marino Männille tai edes Giacomo Manzulle — niin taitavia kuin he ovatkin. Lipschitzin töillä on ensimmäisenä sija sydämessäni.

S: Valimossakin pyrkivät tänä päivänä jättämään valujälkiä. Muodon tulisi kuitenkin olla tärkein. Valujälkien joukkoon se helposti hukkuu. Minä ihailen sileää pintaa, vaikka löysästi se ei silti saa mennä. Myös sileällä pinnalla on omat vaaransa. Veistosta tehtäessä täytyy kiinnittää huomio juuri muotoon.

Taidekriitikot odottelevat aina erilaista ja uutta. He tekevät näillä uudistumisodotuksillaan joskus kovastikin hallaa.

K: Taidekriitikoiden kirjoituksissa ärsyttääkin usein puhe siitä, miten taiteilija on saanut vaikutteita sieltä ja täältä. Joskus niin voi ollakin, mutta aina ei asia ole niin. Kriitikoiden täytyy briljeerata sillä miten paljon he asioita tietävät. Voi miten verisesti se loukkaa; varsinkin jos väite osuu niin hakoteille kuin joskus tapahtuu.

Joku porilainen kriitikko kerran sanoi, että Sinikka on saanut vaikutteita Harry Kivijärvellä. Meillä ei oteta sieltä päin vaikutteita. (Satakunnan Kansa 27.9.1964. Artikkeli Porin päivän taidenäyttely. Leena Porkka-Tuominen.)

Minä pidin ensimmäisen näyttelyni Pinxissä. Arvosteluissa kriitikot totesivat, että olen saanut vaikutteita niin hyviltä veistäjiltä kuin Constantin Brancusi ja Aleksandr Archipenko. En ollut aikaisemmin kuullut kummastakaan, mutta menin saman tien ostamaan heistä kertovat kirjat. Siitä lähtien olen ihaillut molempia veistäjiä.

Tänä päivänä suomalaisessakin taiteessa tapaa paljon selkeän muodon käyttöä. Niihin aikoihin sitä ei vielä ollut. Miehet nyhräsivät kuin vanhat ämmät.

H: Hetki sitten oli puhe Unto Pusan sommitteluteorioista. Missä määrin voitte ajatella, että Pusan teoreettisia pohdintoja voidaan soveltaa taiteeseenne?

K: Kun nyt Pusa tulee kyseeksi, niin ensimmäisenä muistuu mieleeni hänen naisfiguurinsa: esimerkiksi teos Kolme sulotarta. Minua on aina viehättänyt hänen piirustustapansa. Hän vetää suoran viivan... pienen merkin... Hänen yhteydessään voidaan puhua Klarformista — puhtaudesta. Viivat, kaaret ovat yhtä aikaa täyttä abstraktiota — niin hienoja kuin ne ovat myös figureina. Nimenomaan hänen naisfigurinsa ovat aivan huippuja — ne ovat maailmantaidetta.

S: Mutta elävänmallin piirustusta sinä opetit eri tavalla; siinä ei ollut Pusalta saatuja vaikutteita.